Evankelikaalit liukumassa epäjumalanpalvelukseen visuaalisten kuvien kautta

Tässä toinen osa kirjoitussarjaan, jossa käsitellään ja analysoidaan nykyajan evankelikaalien vieroittamista Jumalan kirjoitetusta Sanasta joka johtaa suureen lopunajan luopumukseen. Ensimmäisessä osassa käsiteltiin kristinuskon opin syrjäyttämistä tietyillä uskonnollisilla kokemuksilla, jotka sopivat Saatanan taktiikkaan vieroittaa kristikunta totuudesta, joka on Jumalan Sana, ja siirtää painopiste epäoleelliseen aistillisuuteen Jumalan tuntemisen sijasta joka ilmoittaa itsensä Sanassa. Kokemuksellisuus myöskin toimii ponnahduslautana lopulliselle Antikristuksen uskonnolle, josta on riistetty Jeesuksen jumaluus. Nyt tässä artikkelisarjan toisessa osassa päähuomio kiinnitetään niihin epäjumalanpalvelusmuotoihin, joilla seurakunta yrittää korvata todellisen ja aidon Jumalan palvelemisen. Vanhan Testamentin esimerkeillä ja varoituksilla kirjoittaja antaa lukijoille ymmärryksen siitä mistä epäjumalanpalvelus koostuu. Jumala kieltää kaikenlaisten jumalankuvien tekemisen joka pahimmassa tapauksessa luo puitteet materialismin ja paholaisen palvonnalle. Uskonnolliset kuvat, kuten venäläisen ortodoksikirkon ikonit ja roomalaiskatolisuuden uskonnolliset patsaat, maalaukset jne. ruokkivat kokemuksellisuutta ja rituaalien kanssa synnyttävät taikauskoa pannen Raamatun syrjään. Myöskin uskonnolliset elokuvat nykyaikana, kuten esim. Passion of the Christ (lue David J. Meyerin arvostelu linkistä), ovat visuaalisia kuvia, jotka vääristävät Sanaa ja manipuloivat aisteja ja tunteita haluttuun suuntaan synnyttäen idolatrian. Hollywood-filmit toimivat usein Antikristuksen työkaluina uskonnollisen ekumenian tiellä. Evankelikaalinen seurakunta nykyään on nimenomaan sortunut näihin uskonnollisiin elokuviin, joita Hollywood on tuottanut. Artikkelin suomensi: Samuel Korhonen

---------------------------------------------

Evankelikaalien vieroittaminen Sanasta – osa 2
Weaning Evangelicals Off the Word - Part 2

McMahon, T.A.
March 1, 2007

Viime kuussa tämän sarjan osassa 1 lainasimme apostoli Paavalia, kun hän puhuu siitä, kuinka kristityt näkevät opin aikana ennen Kristuksen paluuta seurakunnalleen: ”Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia ja kääntävät korvansa pois totuudesta ja kääntyvät taruihin” (2. Tim. 4:3,4). On selvää, että raamatullista oppia ei tulla katsomaan suopeasti. Siitä seuraa, että opin katsotaan olevan ennemmin taakka, jotakin, jota tulevaisuuden kristityt eivät tahdo ”sietää”. Terveeseen oppiin mukautuminen sisältää hengellisen kurinalaisuuden, harkitun huolellisuuden ja valintojen tekemisen Jumalan Sanan perusteella, jotka ovat lihan haluja vastaan.

Mitä on terve oppi? Hyvin yksinkertaisesti se on Jumalan opetukset, sisältäen Hänen ohjeensa, Hänen periaatteensa, Hänen käskynsä—lyhyesti, se on kaikki sanat, jotka Hän sanoo Genesiksestä Ilmestyskirjaan. ”Kirjoitettu on: 'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä'.” (Lk. 4:4). Silti viimeisinä päivinä monet, ehkä jopa useimmat, eivät siedä tervettä oppia.

Mitä siis jää jäljelle? Luopumus—kristinuskon muoto, joka on pelkkä kuori sille, mitä Raamattu opettaa. Siihen mahtuvat lihan himot jumalisuuden varjolla, kuten Paavali sanoo toisessa kirjeessään Timoteukselle. Lisäksi tulee joka puolella olemaan runsas tarjonta vakuuttavista kristityistä, jotka tietoisesti tai tietämättään, hienovaraisesti, tai ei niinkään hienovaraisesti (mutta siitä huolimatta varmasti), horjuttavat tervettä oppia. Ja prosessi on jo hyvässä vauhdissa.

Kuten osoitimme osassa 1, Saatanan päästrategia ihmiskunnan viettelemisessä on heikentää, vääristellä, vääntää, turmella, herjata, mustamaalata ja kiistää Kirjoituksia kaikin mahdollisin keinoin. Hänen tehtävänsä lopputuote on oleva luopio uskonto ja seurakunta, jossa sen kannattajat kumartavat ja seuraavat Antikristusta, laittomuuden ihmistä, jolle Saatana antaa voiman.

Hänen tehtävänsä täyttämiseen sisältyy aika yksinkertainen kaava, joka oli kauhistuttavan tehokas Eedenin paratiisissa ja kautta Vanhan Testamentin ja apostolisten aikojen. Se on jatkunut läpi koko kirkkohistorian aina nykyiseen aikaamme asti: saada ihmiskunta poikkeamaan siitä, mitä Jumala on sanonut ja sitten lopulta hylkäämään sen. Aadam ja Eeva olivat ensimmäiset periksi antaneet. Peritty synnin luonto teki heidän jälkeläisistään helpompaa riistaa vastustajalle, paholaiselle, joka kiertää kuin kiljuva leijona, ”etsien kenet saisi niellä” (1. Piet. 5:8).

Jumala julisti jatkuvasti israelilaisille, että jos he tottelisivat Häntä, heitä siunattaisiin ja jos he vaeltaisivat tottelemattomuudessa, he kärsisivät tuhoisia seurauksia synnistään: heidät erotettaisiin Jumalasta ja Jumala erottautuisi heistä, he menettäisivät vanhurskaan ohjauksen ja suojeluksen ja kokisivat Jumalan kurinpidollisia toimia, johon sisältyisi oleminen Hänen vihansa alaisena. Israelin erämaakokemukset Eksoduksessa ja kapinan ja katumuksen jaksot Tuomarienkirjassa todistavat siitä tosiasiasta, että Jumala on uskollinen Sanalleen ja varoituksilleen. Viides Mooseksenkirja vaikuttaa irtisanomisharjoitukselta, kun Mooses uudelleen ja uudelleen jakaa Jumalan ohjeita Israelin lapsille ja varoittaa heitä tarkoin tottelemaan, mitä on heille määrännyt. Siinä ei ollut kysymys ainoastaan laista, vaan elämästä: ”...sanoi hän heille: Painakaa sydämiinne kaikki ne sanat, jotka minä tänä päivänä teen todistajiksi teitä vastaan, niin että käskette lapsianne tarkoin täyttämään kaikki tämän lain sanat. Sillä ei ole se turha sana, joka ei koskisi teitä, vaan siinä on teidän elämänne” (5. Moos.32:46,47).

Samuel, profeetta ja tuomari, toistaa Mooseksen kehotusta yli kolme vuosisataa myöhemmin: ”...vaan palvelkaa Herraa kaikesta sydämestänne. Älkää poiketko seuraamaan turhia jumalia, joista ei ole hyötyä eikä apua, sillä turhia ne ovat.” (1. Sam. 12:20,21). Jumalasta kääntyminen ei ole vain turhuuden tavoittelemista, jotakin arvotonta, vaan prosessi itsessään on pahuutta: ”Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta.” (1. Sam. 15:23). Samuel’in innoitettu analogia korostaa, ei vain kapinan pahuutta, koska se liittyy epäjumalanpalvelukseen, vaan antaa ymmärrystä ja auttaa meitä tunnistamaan Saatanan houkutuksia tottelemattomuuteen, jotka tänä päivänä ovat yleisiä seurakunnassa.

Epäjumalanpalvelus oli hallitseva asia. Israelin lapsia oli kielletty tekemästä veistettyjä kuvia, tai jumalia, kullasta tai hopeasta (2. Moos. 20:3,4,23). Mitä he vastasivat? ”Kaikkea, mitä Herra on puhunut, me noudatamme ja tottelemme” (2. Moos. 24:7). Silti muutaman päivän kuluttua, kun Mooses ei palannut Siinain vuorelta ja heitä alkoi pelottaa, he kääntyivät Jumalan sanoista, johonkin sellaiseen, jonka olettivat paremmin täyttävän heidän emotionaaliset ja hengelliset ”tunnetut tarpeensa.” He muovailivat fyysisen esineen kumarrettavaksi—kultaisen vasikan.

Vaikka heidän tekonsa oli täyttä kapinaa Jumalaa vastaan, niin pohtikaamme, mikä hyvin todennäköisesti vaikutti heidän ajatteluunsa. Heidän hengellinen johtajansa oli kadonnut. Paniikki sai heistä otteen. Egyptiläisiltä opitut palvonnan fyysiset muodot tuntuivat heistä mukavammilta, kuin käskyt näkymättömältä Jumalalta. Ehkä Aaron ajatteli, että paras tapa rauhoittaa kansa oli antaa heille jotakin, johon heidät fyysiset aistinsa voivat liittyä—jotakin kokemuksellisesti rauhoittavaa.

Mitä väärää on holistisen asenteen ottamisessa s.o. ruumiin, mielen ja hengen tarpeiden täyttämisessä? Eikö heidän fyysisen asian palvontansa, kuten myös rituaalin hengellinen stimulaatio, olisi ”hyväksyttävä” niin kauan, kuin se suunnattiin kohti Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa? Aaronin on täytynyt ajatella niin. Hän teki kultaisen vasikan, rakensi alttarin, valvoi liturgian ja omisti juhlan ”Herralle”. Israelilaisten vastaus oli edeltäjä sille tänä päivänä niin vallitsevalle uskonnollisen ekumenian ja kompromissin hengelle, joka myös perustuu valheisiin: ”Tämä on sinun jumalasi, Israel, se, joka on johdattanut sinut Egyptin maasta” (2. Moos. 32:4).

Tarvitsemme ehdottomasti raamatullisen ymmärryksen siitä, mistä epäjumalanpalvelus koostuu. Jumala on antanut sitä vastaan Vanhan Testamentin esimerkit ja varoitukset. Miksi niillä olisi merkitystä meille? Koska tämän ajan evankelikaalinen seurakunta seuraa Aaronin esimerkkiä! Useimmat kristityt määrittelisivät epäjumalanpalveluksen ”minä tahansa, joka ottaa Jumalan paikan elämässämme”. Totta. Silti liian usein tuo aika yleinen vastaus ei auta meitä ymmärtämään niitä tapoja ja keinoja, joilla epäjumalanpalvelus toimii. Näin ollen meillä ei ehkä ole erottamiskykyä ollaksemme varuillamme sitä vastaan.

Miksi epäjumalanpalvelus on niin kriittinen? Aloittakaamme ilmeisestä: Raamattu määrittelee epäjumalat vääriksi jumaliksi (Ps. 96:5). Ne ovat petoksen esineitä ja mikä vieläkin pahempaa, ihmisten ja paholaisten luomuksia. Palvoa niitä on harhaa. Itse kunnioitus koostuu usein irstailusta ja turmeltuneisuudesta, täysin fyysisten aistien käyttöön annetuista rituaalitoimista. Epäjumalanpalvelus sisältää totaalisesti lihaa kohti suuntautunutta materialismia ja kokemuksellisuutta. Niin sanotut jumalat ovat fyysisesti edustettuja ja aistillisesti palvottuja. Useimmat evankelikaalit tietävät tämän kaiken, mutta se, mitä monikaan ei näytä ymmärtävän, on epäjumalanpalveluksen luonne ja kuinka se horjuttaa meidän todellisen ja elävän Jumalan palvontaamme.

Se palvonta, jota Jumala halusi israelilaisilta, kansaltaan, jonka Hän erotti vastaanottamaan Hänen Messiaansa, on räikeässä ristiriidassa pakanakansojen uskonnollisten pyrkimysten kanssa. Kuvien antamisen asemesta Mooses puhui heille Jumalan sanat ja sitten kirjoitti sanat Kirjaan. ”Sitten Mooses kirjoitti kaikki Herran sanat...Ja hän otti liitonkirjan ja luki sen kansan kuullen” (2. Moos. 24:4,7). Hän sanoi heille (sitten kirjoitti sen), että kuvien tekeminen edustamaan Jumalaa on tuomittua: ”Älä tee itsellesi jumalankuvaa äläkä mitään kuvaa, älä niistä, jotka ovat ylhäällä taivaassa, älä niistä, jotka ovat alhaalla maan päällä, äläkä niistä, jotka ovat vesissä maan alla. Älä kumarra niitä äläkä palvele niitä” (2. Moos. 20:4-5).

Miksi Jumala antaisi sellaisen käskyn? Koska mikään kuva, jonka ihminen koskaan voisi veistää, maalata, hakata, muovata millään välineellä, tai loihtia esiin mielessään, ei voisi todella edustaa Jehova Jumalaa. Hän on ääretön (1. Kun. 8:27). Hän on henki (Joh. 4:24). Hän on näkymätön (Joh. 1:18). Jopa Jumalan palvelukseen määrätyt paikat olivat ratkaisevasti erilaisia kuin pakanalliset vastineensa. Niissä ei ollut mitään fyysistä palvottavaa! Kaikkeinpyhin ilmestysmajan sisällä ja myöhemmin Salomon temppelissä ei sisältänyt Jumalan kuvaa, vaan Jumalan Sanan, jota edusti Liitonarkki. Arkin sisällä oli Jumalan todistus, toinen sarja Jumalan oman käden kirjoittamia tauluja (5. Moos. 10:1,2).

Jälleen Jumalan tarkoituksella painotus on Sanassa. Jumala on päättänyt ilmoittaa itsensä sanojen, ei kuvien, kautta. Samalla tavalla palvonta täytyy tapahtua Hänen Sanansa kautta Hänen Sanansa mukaan. Epäilemättä Hän valitsi sanat, koska ne sopivat parhaiten välittämään täsmälleen sen, mitä Hän tahtoo ihmiskunnan tietävän ja tekevän. Sanoilla on täsmällinen merkitys ja ne voidaan tulkita objektiivisesti. Vain sanat, puhutut tai kirjoitetut, voivat päästä lähelle sitä, että tarkasti välittävät tuonpuoleisen Jumalamme ja Hänen jumalallisen luontonsa ominaisuuksia. Toisaalta kuvien herättämä palvonta perustuu enemmän mielikuvitukseen, kuin Raamatun opetuksiin. Uskonnolliset kuvat voivat parhaimmillaan välittää tietoa vertauskuvallisesti ja pinnallisesti. Niiden tulkinnat ovat enimmäkseen subjektiivisia, kokemuksellisia ja nojaavat pääasiassa havainnoitsijan mielikuvitukseen. Raamatun sanoma ei kuitenkaan koske esteettistä tyydytystä, vaan lunastustamme; se ei koske tunteitamme, vaan Hänen totuuttaan, jota kuvat eivät koskaan voi ilmaista, vaan ainoastaan vastustaa. Jeesus rukoili Isäänsä opetuslastensa puolesta: ”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:17).

Raamatun teologia on ohjeellinen. Se on annettu sanoissa niin, että ihminen voi ymmärtää sen. ”Viisauden alku on: hanki viisautta, ja kaikella muulla hankkimallasi hanki ymmärrystä.” (Snl. 4:7). Raamattu tukee uskoa, joka perustuu todisteisiin, logiikkaan ja järkeen.

Ei yksikään kuviin nojautuva uskomussysteemi voi esittää noita väitteitä ja kun kirjan kansa kääntyy uskonnollisiin kuviin, he hylkäävät järjen ja seuraavat epäjumalanpalvelusta. Sitä tapahtui israelilaisille kautta heidän historiansa, mukaan lukien se, kun Jumala käski heidän tehdä vaskikäärme symboliksi, joka lopulta osoitti Kristuksen kuolemaan ristillä maailman syntien maksuksi. Myöhemmin he muuttivat sen epäjumalanpalvonnan kohteeksi ja siksi Jumala käski heitä tuhoamaan sen (2. Kun. 18:4).

Kautta historian kristikunta on samoin sortunut epäjumalanpalvelukseen kuvien ja liturgisen rituaalin kautta. Roomalaiskatolinen perimätieto kertoo, että Pyhä Veronika vangitsi Kristuksen kuvan hunnulleen, josta oletetaan tulleen lähde myöhemmille Jeesusta esittäville ikoneille, maalauksille ja veistoksille. Pyhää Veronikaa kunnioitetaan edelleen, kun katoliset suorittavat ristin asemien rituaaliaan. Kreikkalaiskatolisuus kehitti Kristuksen, Marian ja pyhimysten ikonit ajallisuuden mystiseen ylittämiseen kuvien kautta, mikä tekee ihmisen kykeneväksi ”näkemään hengellisesti” kuvaamattoman jumaluuden. Yhdeksännellä vuosisadalla venäläinen ortodoksinen kirkko sisällytti ikonit keskeisenä osana palvontaansa, sisältäen ennustamisen muodon, joka tunnetaan ”rukoilemisena ikonien kautta”. Tämä on jälleen uskonnollista kapinaa, jonka Raamattu sanoo olevan kuin taikuuden syntiä.

Keisari Konstantinus teki paljon tuodessaan epäjumalanpalveluksen kuvat kristikuntaan rauhoitellakseen suuria pakanoiden joukkoja, joita hän pakotti liittymään valtakunnan hiljattain suosituksi tulleeseen uskontoon. Keski-ajalla kuitenkin roomalaiskatolinen kirkko suuresti lisäsi näkyviä kuviaan. Uskonnollisia patsaita, maalauksia, reliefejä, pyhäinjäännösten näyttelyitä, kuten myös laajentunutta liturgiaa yhdessä ylellisten pukujen, suitsutuksen, kynttilöiden ja kulkueiden käyttämisen kanssa painotettiin lisääntyvästi edistämään enimmäkseen lukutaidottoman väestön osallistumista. Sen sijaan, että olisi valistanut kansaa, Rooman kirkko ruokki sitä kokemuksellisella, visuaalisella teologialla, joka piti sitä tietämättömyydessä Raamatusta ja synnytti taikauskoa. Jumalan armon kautta Gutenberg'in kirjapaino 15. vuosisadalla ja uskonpuhdistus 16. vuosisadalla auttoivat kääntämään niitä, jotka ”protestoivat” katolisen kirkon väärinkäytöksiä vastaan, takaisin Raamattuun.

On hämmästyttävää, että evankelikaalinen seurakunta on vähitellen liukumassa epäjumalanpalvelukseen kääntyessään Jumalan Sanasta visuaalisiin kuviin. Amerikan raamattu-yhdistyksen (American Bible Society) päämäärä on panna koko Raamattu videolle sopeuttamaan visuaalisesti suuntautunut sukupolvemme (jota lukeminen ei paljon kiinnosta). Jeesus-filmi, Luukkaan evankeliumin draama-esitys, on ollut Campus Crusade'n pääasiallinen materiaali evankelioimisponnisteluissa ulkomailla. Perikatolisesta elokuvasta, The Passion of the Christ, tuli hurja myyntimenestys johtuen paljolti evankelikaaleilta saamastaan valtavasta tuesta. Raamatullisesti konservatiiviset lähetysjärjestöt, kuten Gospel for Asia, käyttävät Mel Gibson'in Hollywood-produktiota osana työ-ohjelmaansa. Evankelikaaliset seurakunnat ostivat miljoonia Passion-DVD:eitä pyhäkoulujaan, raamattupiirejään ja pienryhmiensä kokoontumisia varten.

Uskonnolliset elokuvat ovat nousussa (esim. The Nativity Story, One Night with the King), kun evankelikaalit ”partneroivat” Hollywood'in kanssa ja osoittavat olevansa innokas ja tuottoisa markkina. Eräs pastori, jonka seurakunta osti teattereita Passion'in (joka sai aikaan vain ”yhden kääntymyksen”) yksityisiä näytäntöjä varten, katui. Hän tuli siihen vakaumukseen, että hänen seurakuntansa sen sijaan, että olisi ”partneroinut”, itse asiassa ”paritti Hollywood'ille”. Niin totta kuin se ehkä onkin ja niin kiitettävä, kuin hänen katumuksensa on, niin ellei hän ymmärrä, kuinka vakavaa luonteeltaan on esittää Jumalan Sanaa visuaalisen draaman muodossa, hän on vaarassa toistaa samaa visuaalisen idolatrian erehdystä.

Tämä ei ole kokonaisvaltainen filmi- ja videovälineen tuomitseminen, mutta filmejä ei voida käyttää esittämään Raamattua visuaalisesti sekaantumatta idolatriaan. Kuvat eivät ole vain historiallisesti vääriä (ne on loihdittu käsikirjoittajan tai ohjaajan mielikuvituksesta), vaan niiden täytyy noudattaa myös välineen mekaniikkaa (näytteleminen, elokuvaus, taide-ohjaus, valaistus, musiikki, äänitehosteet jne.), jotka on suunniteltu manipuloimaan aisteja ja tunteita näyttämöteosten tarkoituksiin (ks. tarkempi selitys: Showtime for the Sheep?, www.thebereancall.org).

Raamatulliset elokuvat ovat vain yksi trendi kymmenien joukossa, jotka vaikuttavat evankelikaalien vieroittamiseen Jumalan Sanasta ja tuottavat raamatullisesti lukutaidottomia kristittyjä. Tämä on erityisen totta koskien visuaalisesti suuntautunutta nuorisoa. Tämän sarjan viimeisessä osassa haluamme antaa kattavampia esimerkkejä liikkeistä evankelikaalisessa kristikunnassa, jotka ovat aggressiivisesti kääntämässä seuraavan sukupolvemme pois Raamatusta ja kohti kokemuksellisuuden idolatriaa.

Palvelemme armollista Jumalaa, joka voi pelastaa sielun mitä pimeimmistä olosuhteista, mutta joka ei armollaan tue ihmisen uskonnollisia tapoja ja keinoja hänen yrityksissään palvella Häntä. ”Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra” (Jesaja 55:8). Siinä määrin kuin poikkeamme Hänen tieltään, siinä määrin me vajoamme idolatriaan. Kuten Jeesus selitti: ”Jumala on Henki; ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:24).    TBC

Tämän uutiskirjeen ääniversio on täällä.