---------------------------------------
EKUMENIA ja TULEVA UUSI MAAILMAN JÄRJESTYSEcumenism and the Coming New World Order
Katkelmia Dave Hunt'in kirjasta: Global Peace and the Rise of Antichrist
Tämä artikkeli sisältää katkelmia Dave Hunt'in vuoden 1990 bestsellerin, Globaali rauha ja Antikristuksen nousu, luvusta 12. Vaikka kirjoitettu yli kaksi vuosikymmentä sitten, niin lukija löytää siitä paljon materiaalia, joka liittyy tämän päivän—ja huomisen otsikoihin.
USEIMMAT SODAT, jotka on käyty kautta historian, ovat olleet uskonsotia. Sitten ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa uskonto ei enää ollutkaan tekijä. Maailma näytti tulleen uuteen aikaan, jossa tiede, ei uskonto, sovittelisi ihmisen kohtalon. Jos rauha tulisi vahvistaa, se tapahtuisi puhtaasti poliittisten, taloudellisten ja sotilaallisten järjestelyjen pohjalta. Siltä ainakin näytti.
Kuitenkin viime vuosina uskonnon merkitys suhteessa globaaliin rauhaan on käynyt yhä selvemmäksi. Islamilaisen fundamentalismin voimakas elpyminen on jälleen kerran asettanut maailman vastatusten ”Pyhän Sodan” haamun kanssa, jota ruokkivat fanaattiset käsitykset, joita ei voida hallita järkisyillä ja jotka ovat kuuroja sotilaallisille, taloudellisille ja poliittisille paineille. Nyt on ilmeistä, että tarve rauhaan maailman uskontojen keskuudessa on yhtä suuri, kuin tarve rauhaan maailman valtioiden keskuudessa ja että jälkimmäistä ei voida saavuttaa ilman edellistä. Silti näkymät rauhan tuomiselle sotivien uskonnollisten ryhmittymien välille näyttävät parhaimmillaan hämäriltä. (Se tulee todella tapahtumaan—mutta tavalla, joka saattaa yllättää jokaisen.)
Jälleen kerran voimme ainakin osittain ymmärtää tulevia asioita kääntymällä historian puoleen. Se oli keisari Konstantinuksen ja hänen avustajiensa paavien, (virka, jonka Konstantinus loi), alaisuudessa saavutettu uskonnollinen yhteys, joka toi uuden ajan Rooman valtakunnalle. Kuten olemme nähneet, samankaltainen yhteys täytyy toteutua jälleen, jos tuon valtakunnan tulee elpyä, kuten on profetoitu.
Se oli Konstantinus, joka kutsui ensimmäisenä ekumeenisena neuvostona tunnetun Nikean kirkolliskokouksen. Kristityt katsovat siihen kiitollisina, koska se piti poissa kirkosta areiolaisuuden vakavan harhaopin, joka kielsi Kristuksen jumaluuden. Silti Konstantinus ei olisi voinut välittää vähemmän teologisista kysymyksistä. Hänen huolensa oli saada piispat yksimielisiksi—ei väliä mistä. Seuraava katkelma kirjeestä Konstantinukselta osoittaa, että koko hänen uskonnollisen politiikkansa tarkoitus oli edistää poliittista yhteyttä:
Minä olin ehdottanut johtaa takaisin yksinkertaiseen muotoon ne käsitykset, joita kaikilla ihmisillä on jumaluudesta, sillä minusta tuntuu vahvasti, että jos voisin saada ihmiset yhdistymään tuon aiheen alle, niin julkisten asioiden hoitaminen helpottuisi huomattavasti. Mutta voi! Minä kuulen, että keskuudessanne on enemmän kiistoja . . .Vaikka Konstantinus piti kysymystä Kristuksen jumaluudesta merkityksettömänä, hän ymmärsi, että jatkuva erimielisyys tuossa asiassa toisi tuhoisia poliittisia seurauksia valtakunnalle. Sellaisen kiistan jatkumista ei voitu sallia. Will Durant selittää Kostantinuksen pulmaa ja ratkaisua, jonka hän määräsi kirkolle:
Syy näyttää olevan aivan vähäpätöinen . . . kysymys itsessään kokonaan vailla merkitystä; ja sinun, Arius, jos sinulla oli sellaisia ajatuksia, olisi pitänyt pysyä hiljaa.
Jos tässä kysymyksessä sallittaisiin hajaannusta, niin uskonkäsitysten kaaos voisi tuhota kirkon yhteyden ja arvovallan ja siksi sen arvon valtion avustajana.Uusi Keisari, Antikristus, joka tulee hallitsemaan elpynyttä Rooman valtakuntaa, ei vielä ole asemassa toteuttaakseen olennaista Konstantinuksen strategiaa. Hänen poissa ollessaan maailman johtajat tekevät valmisteluja häntä varten aggressiivisesti tavoitellen kaikkien uskontojen ekumeenista liittoa. Puhuessaan kirkkojen maailmanneuvostolle (WCC, joka maailmanlaajuisesti edustaa 400 miljoonaa protestanttia) Sveitsin Genevessä paavi Johannes Paavali II julisti:
Tehtäväni alusta saakka Rooman piispana olen korostanut, että katolisen kirkon sitoutuminen ekumeeniseen liikkeeseen on peruuttamaton.Todellakin, ”katolisen kirkon sitoutuminen ekumeeniseen liikkeeseen” oli merkittävää jo, ennenkuin nykyinen paavi otti viran. Tämä tosiasia ehkä näyttää olevan ristiriidassa katolisen kirkon väitteiden kanssa, että se on ainoa oikea ja erehtymätön kirkko. Kuitenkin, vaikka kiroaakin entisiä katolisia ja protestantteja, katolisuus sallii laumansa ulkopuolisten pelastua, jos ovat tietämättömiä sen vaatimuksista ja sakramenteista ja jos ovat vilpittömiä omassa uskossaan. Siten Äiti Teresa ja hänen kanssaan työskentelevät eivät koskaan yritä käännyttää Kristukselle kuolevia, joita hoitavat. Sen sijaan Äiti Teresa julistaa:
Jos kohdatessamme Jumalan kasvotusten hyväksymme Hänet elämässämme, niin meistä . . . tulee parempi hindu, parempi muslimi, parempi katolinen, parempi mitä tahansa sitten olemmekaan. Se Jumala, mikä on mielessäsi, se sinun täytyy hyväksyä.Se tosiasia, että monet palvovat vääriä jumalia, jotka Raamattu tuomitsee, ei koskaan sisälly yhtälöön. Äiti Teresa julistaa väärennettyä ”evankeliumia”, jota protestantit suosittelevat liittymällä katolisiin ”maailman evankelioinnissa”. Esimerkkejä sellaisesta [hengellisestä] porttoudesta katolisten johtajien keskuudessa on leegio.
Kuukausi ennen kuolemaansa juhlittu katolinen munkki, Thomas Merton, kertoi ekumeeniselle lukuisien uskontojen edustajien kokoukselle Kalkutassa: ”Rakkaat veljeni, me olemme jo yhtä. Kuvittelemme vain, ettemme ole ja se, mikä meidän on löydettävä, on alkuperäinen yhteytemme.” Merton toisti, ei vain Äiti Teresaa, vaan mitä monet muut katoliset, paavit mukaan lukien, ovat kauan sanoneet. Esimerkiksi kolme katolista pappia sanovat kirjassaan, jolla on virallinen julkaisulupa:
Meidän ei pitäisi epäröidä ottaa Idän ikiaikaisen viisauden hedelmää ja ”kaapata” se Kristukselle. . . .Johannes Paavali II on julkisesti kannustanut tällaista synergististä asennetta. Esimerkiksi Kalkutan ja New Delhi'n yliopistoissa vuoden 1986 vierailullaan Intiaan paavi sanoi valtaisille hinduyleisöille:
Moni rukouselämänsä vakavasti ottava kristitty on saanut suurta apua joogasta, zenistä, TM:stä ja vastaavista käytännöistä.
Intian tehtävä . . . on ratkaiseva, johtuen heidän ihmisen hengellisen luonnon vaistomaisesta käsittämisestään. Todellakin, Intian suurin anti maailmalle voi olla tarjota hengellinen näky ihmisen hengellisestä luonnosta. Ja maailma tekee hyvin, kun suosiolla osallistuu tähän muinaiseen viisauteen ja siinä löytää rikastuttajan inhimilliselle elämälle.Mikä uskomaton lausunto ”sen ainoan oikean kirkon” päältä koskien epäjumalia ja demoneja palvovaa uskontoa, joka on tuonut rajattoman kauhun Intiaan! Koetapa kuvitella apostoli Paavalia Ateenassa, joka sen sijaan, että väitteli epäjumalanpalvelusta vastaan, olisikin ylistänyt Zeuksen palvonnan ”muinaista viisautta” sanoen, että kreikkalaisella pakanuudella oli arvokas ”hengellinen näky ihmisestä” tarjottavana maailmalle! Sellainen kuitenkin on tämän päivän roomalaiskatolisuus, kuten on ollut Konstantinuksen päivistä saakka. Ja sellainen sen onkin oltava näytellessään viimeisten päivien rooliaan auttaessaan perustamaan uutta maailman järjestystä, joka perustuu [uuteen] uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen.
Merton kirjoitti, että ”buddhismi ja kristinusko ovat samanlaisia hyödyntäessään tavallista arkista inhimillistä olemassaoloa materiaalina radikaalille tietoisuuden muutokselle”. Hän opetti, että se tietoisuuden muutos, jota zen-buddhismi kutsuu ”suureksi kuolemaksi”, oli sama, kuin se, mitä kristityt kutsuvat ”kuolemiseksi ja ylösnousemiseksi Kristuksen kanssa”—jotka molemmat johtivat ”minän kuolemaan” ja ”uuteen elämään” ei jossakin tulevassa paratiisissa, vaan ”elämässä tässä ja nyt”. Ei niin! Sovittamaton ero kristinuskon ja jokaisen muun uskonnon välillä on Kristus itse ja Hänen kuolemansa, hautaamisensa ja ylösnousemuksensa tällä planeetalla syntiemme tähden. Kristuksen päämäärä oli sovittaa meidät Jumalan kanssa, jotta voisimme elää, ei vain ”tässä ja nyt”, vaan iankaikkisesti Hänen kanssaan taivaassa. Ekumenia kiistää Jeesuksen Kristuksen olennaisen ainutlaatuisuuden. Apostoli Paavali ei yrittänyt kuolla itselleen mystisten menetelmien kautta, jotka ovat suosittuja tänä päivänä katolisten, buddhistien, hindujen, uusiaikalaisten ja yhä enemmän jopa tunnustavien evankelikaalisten kristittyjen keskuudessa. Hänen kuolemansa itselle tapahtui uskon kautta Kristuksen kuolemaan hänen syntiensä tähde —usko, joka ei vain ole niistä poissa, vaan jonka hinduismin, buddhismin ja muiden uskontojen perustavat opinkappaleet hylkäävät.
Roomalaiskatolisella hierarkialla on pitkä historia ekumenian johdossa. Esimerkkejä riittäisi kokonaiseen kirjaan, mutta muutama saa riittää. Paavit Johannes XXIII ja Paavali VI liittyivät sellaisiin merkkimiehiin kuin Dalai Lama, Anwar el-Sadat (muslimi) ja YK:n pääsihteeri U. Thant (buddhisti) muodostamaan Ymmärryksen Temppeliä (The Temple of Understanding), joka tunnetaan myös maailmanuskontojen YK:na. Sen kansainvälisten ohjelmien johtaja on Luis M. Dolan, katolinen pappi. Katolinen arkkipiispa Angelo Fernandes oli sen ensimmäisten kahdeksan vuoden ajan Genevessä kokoontuvan uskonnon ja rauhan maailmankonferenssin (World Conference on Religion and Peace) presidentti. Konferenssi järjestetään tuomaan yhteen ”kasvava verkosto, joka käsittää kaikki suuret maailmanuskonnot.” Kun Fernandes jäi eläkkeelle, hänen tilalleen tuli 10 presidenttiä, jotka edustavat kuutta maailmanuskontoa.
Roomalaiskatoliset johtajat kaikkialla maailmassa ovat vastaanottaneet hyvin ”hänen pyhyytensä” Dalai Lama'n, joka on ”Jumala” useimmille Tiibetin buddhisteille. Hän tapasi kahdesti paavi Paavali VI:n ja on tavannut ainakin viidesti hyvän ystävänsä Johannes Paavali II:n.
”Meillä kummallakin on sama päämäärä”, sanoo Dalai Lama. Yhdysvaltain kierroksensa alussa tätä ”Jumalakuningasta maanpaossa” juhlittiin vuonna 1979 New York'in Pyhän Patrick'in katedraalissa jonakin sellaisena, jota Time-lehti kutsui kardinaali Cooke'n isännöimäksi ”ainutlaatuiseksi uskontojenväliseksi festivaaliksi”. Julistaen, että ”kaikki maailman suuret uskonnot ovat pohjimmiltaan sama”, Dalai Lama sai raikuvat suosionosoitukset valtaisalta joukolta. Kardinaali Cooke sanoi:
Tämä on yksi Hengen dramaattisista liikkeistä ajassamme. Toivotamme toisemme tervetulleiksi kirkoissamme, [buddhistisissa] temppeleissämme ja synagoogissamme.”Hengellä” kardinaali tarkoitti Pyhää Henkeä, mutta ekumenia tosiasiassa sotkee siihen vieraan hengen. Jeesus kutsui Pyhää Henkeä, ei vain Lohduttajaksi, vaan ”Totuuden Hengeksi”, jota maailma [s.o. ei-kristityt] ei voi ottaa vastaan (Joh. 14:17). Se, että ”kaikki maailman suuret uskonnot ovat pohjimmiltaan sama”, on valhe, joka on tähdätty Kristuksen poissulkeviin lausuntoihin. Ekumeeninen liike kieltää raamatullisen totuuden ja erityisesti Kristuksen väitteen, että Hän on ainoa Vapahtaja ja että kaikkien täytyy uskoa Häneen, tai olla ikuisesti kadotettuja.
Toinen katolinen johtaja, joka oli globaalin uskonnollisen yhteyden tärkeä kannattaja, oli kardinaali Augustin Bea, jesuiitta ja 19 vuoden ajan Rooman paavillisen raamattuopiston rehtori. Kardinaali Bea isännöi kokoontumisia nimeltä ”Veljeyden agape”, joihin osallistui satoja kansainvälisiä vieraita, edustaen maailman suuria uskontoja: buddhistit, muslimit, shintolaiset ja kaikki niiden väliltä. Tyypillinen kardinaalin puheista oli puhe seitsemännessä Agapessa, jossa hän ”painotti ihmisten veljeyttä ja Jumalan isyyttä, joka hänen mukaansa sulkee syliinsä kaikki ihmiset”. Silti Jeesus sanoi jopa uskonnollisille juutalaisille: ”Te olette isästä perkeleestä” (Joh. 8:44) ja varoitti Nikodeemusta, että tämän täytyy ”syntyä uudesti” Pyhän Hengen kautta tullakseen Jumalan lapseksi, tai hän ei voisi nähdä Jumalan valtakuntaa.
Kardinaali Bea, joka oli paavi Pius XII:n henkilökohtainen rippi-isä ja useiden muiden paavien läheinen neuvonantaja, näki karismaattisen liikkeen kukoistuksen välineenä roomalaiskatolisuuden ekumeenisille päämäärille. Kardinaali etsi käsiinsä David DuPlessis'in (tunnetaan nimellä ”herra Helluntai”), jonka hän kutsui toiseen Vatikaanin kirkolliskokoukseen (Second Vatican Council). DuPlessis ja muut johtavat helluntailaiset hyväksyivät sen riemumielin ja heistä tuli tietämättään Rooman pelinappuloita. Siten protestanttiset karismaatikot alkoivat lisääntyvästi hyväksyä katolisuuden. Tämän päivän karismaattinen liike on tärkeä silta Roomaan. (Korostukset suomentajan)
Toinen uskonnollisen yhteyden edistäjä, joka käytti karismaattista liikettä edistääkseen Rooman ekumeenisia päämääriä, oli kardinaali Leon Joseph Suenens. Kardinaali oli vaikutusvaltainen yleisneuvostossa (General Council), jonka paimennusliikkeen ja karismaattisen liikkeen johtajat muodostivat 1970-luvun alussa—neuvostossa, joka salaisesti ohjasi karismaattista liikettä vuosien ajan. Pöytäkirjat sen touko kesäkuun 1977 kokouksesta paljastavat, että kardinaali Suenens oli tuntematon ohjaava käsi kulissien takana.
Me neuvostona sitoudumme työskentelemään yhdessä kardinaalin kanssa kristittyjen ennallistamisen ja yhteyden sekä maailman evankelisaation (engl. evangelization) hyväksi hankkeissa, joista tulee molemminpuolisesti sopia.“Maailman evankelisaatiotako” Suenens'in kanssa, joka edisti väärää evankeliumia? Kardinaali oli esimerkiksi isännöinyt ja pitänyt avauspuheen toisessa uskonnon ja rauhan maailmankonferenssissa Belgian Louvain'issa vuonna 1974. Louvain'in konferenssi, joka sai paavi Paavali VI:n siunauksen, korosti erityisesti sitä tärkeää roolia, jota uskonnollisen yhteyden täytyy näytellä tulevan maailmanhallituksen perustamisessa. Jatkuvasti peräänkuulutettiin ”uutta maailman järjestystä”. Katolisen johdon alaisuudessa Louvain'in julistus sanoi:
Kussakin hankkeessa kardinaali ja neuvosto päättävät molemminpuolisesti johdosta, vallasta ja toimintamenetelmistä kunkin tilanteen vaatimusten valossa.
Me buddhistit, kristityt, hindut, jainalaiset, juutalaiset, muslimit, shintolaiset, sikhit, zoroasterilaiset ynnä muut, olemme täällä pyrkineet kuuntelemaan henkeä erilaisten ja kunnioitettavien uskonnollisten perinteidemme sisällä. . . olemme ponnistelleet suurten kysymysten kanssa, jotka yhteiskuntiemme täytyy ratkaista rauhan ja oikeudenmukaisuuden tuomiseksi ja elämän laadun jalostamiseksi jokaiselle yksilölle ja kansalle. . . .Vaikka katolinen hierarkia ja varsinkin paavi täyttävät tärkeän ohjaavan roolin, niin ekumenialla on laaja johtajuus, mukaan lukien korealainen messias Sun Myung Moon. Tämä kehittyvä liike on jo vuosien ajan laskenut perustusta ”uudelle maailman järjestykselle”. Sen tärkein vetovoima yhteydelle on epätoivoinen tarve globaalille rauhalle. Moon, järjestön, Inter-Religious Federation for World Peace, perustaja, julistaa: ”Kaikkien uskonnonmiesten ja -naisten pitäisi nyt repiä alas lahkolaisuuden muurit. . . maailmanrauhan. . . suuremman päämäärän vuoksi.” Muurit ovat todellakin tulleet alas. Kutsuen häntä ”mitä loistavimmaksi antikommunistiksi ja valtion viholliseksi numero yksi”, Moscow News lisäsi iloisesti, että oli ”aika sovitella” sen jälkeen, kun Gorbatshov oli ”henkilökohtaisesti isännöinyt Moon'ia Kremlin uumenissa. Moon vastasi, että Neuvostoliitto, jonka hän aiemmin rinnasti Saatanaan, oli menossa ”näyttelemään tärkeää roolia Jumalan suunnitelmassa rakentaa maailman rauha”. Kuinka nopeasti palaset alkavatkaan sopia paikoilleen!
Me iloitsemme, että . . . ihmiskunnan uskontojen pitkä ylpeän ja jopa ennakkoluuloisen eristäytymisen aika on toivoaksemme nyt mennyt ikiajoiksi. Me vetoamme uskonnollisiin yhteisöihin tähdentääksemme planetaarisen kansalaisuuden asennetta. . . .
Toinen ekumeenisen liikkeen puoli käsittää ”uskontojenväliset neuvostot,” joita nousee ympäri maailmaa. Rohkaisten sellaista ekumeniaa paavi on julistanut, että rauhan turvaamiseksi ”kristittyjen täytyy toimia [kaikkien] muiden uskontojen kanssa. Hän on luvannut, että ”katolisen kirkon päämäärä on 'osallistua' sellaiseen ekumeeniseen yhteistoimintaan ja edistää sitä.” Sitä varten katolinen kirkko ylläpitää jatkuvaa vuoropuhelua neljän tärkeän ei-kristillisen uskonnon edustajien kanssa. Kirjoittaen lehdessä, The Tibetan Review, (Catholic World lainaa innostuneesti kirjoitusta) eräs buddhistimunkki arvioi tämän vuoropuhelun päämääriä:
Se uskonnon yhteys, jota pyhä isä paavi Johannes Paavali II edisti ja jonka hänen pyhyytensä Dalai Lama hyväksyi, ei ole heti saavutettava päämäärä, mutta päivä voi tulla, jolloin se rakkaus ja sääli, jota sekä Buddha, että Kristus, saarnasivat niin kaunopuheisesti, tulee yhdistämään maailman yhteisessä ponnistuksessa ihmiskunnan pelastamiseksi järjettömältä tuholta johtamalla se kohti sitä valoa, johon me kaikki uskomme.Paavi Johannes Paavali II:lle täytyy antaa paljolti kunnia siitä tosiasiasta, että valtaisa ja globaalisesti verkottunut ekumeeninen liike kasvaa nyt räjähdysmäisesti. Aivan kuten Gorbatshov muutti poliittisen maailman, niin paavi on muuttanut uskonnollisen maailman.
Käyttäen suunnatonta arvovaltaansa ja globaalin rauhan tunteellista vetovoimaa paavi kykeni vuonna 1986 kokoamaan 12 maailmanuskonnon johtavat hahmot Italian Assisi'iin rukoilemaan mitä tahansa ”Jumalaa”, johon kukin uskoi ja anomaan näitä jumaluuksia tuomaan rauhan maailmaan. Oikeuttaakseen jopa noitatohtorien ja tulenpalvojien rukousten kunnioittamisen Johannes Paavali II sanoi osanottajille, että ”rauhan haaste . . . ylittää uskonnolliset eroavaisuudet”.
Paavin ennennäkemättömät ekumeeniset saavutukset ovat innoittaneet monia maailman johtajia ja synnyttäneet uusia [lähes lukemattomia] ekumeenisia liikkeitä maailmanrauhan puolesta. Yksi merkittävimmistä näistä, Global Forum of Spiritual and Parliamentary Leaders on Human Survival, alkoi melkein huomaamatta lokakuussa 1985, kun ”hengelliset johtajat” maailman viidestä tärkeästä uskonnosta ja valitut virkamiehet viideltä mantereelta kohtasivat kartoittaakseen ideoita ekologiseen pelastukseen ja maailmanrauhaan. Tästä kohtaamisesta versoi toimintakumppanuus maailman uskonnollisten ja poliittisten johtajien välille—allianssi, jota ei ole voitu kuvitella sitten muinaisen Rooman päivien:
Olemme tutkineet sen suhteen luonnetta, joka vallitsee poliittisen ja uskonnollisen elämän välillä ja . . . . olemme yhtä mieltä, että me sekä tarvitsemme, että haluamme toimia yhdessä . . . ja tulemme edistämään alueellisella, kansallisella ja paikallisella tasolla kaikkea mahdollista yhteistyötä hengellisten johtajien ja parlamentaarikoiden välillä.
Olemme astumassa globaalin kansalaisuuden aikaan. Tämä uusi tietoisuus ylittää kaikki rodun ja uskonnon, ideologian ja kansallisuuden esteet. . . . Pidämme esillä näkyä uudesta yhteiskunnasta, jossa inhimillisen väkivallan pitkä ja traaginen historia antaa tietä yhteisesti turvatun hyvinvoinnin ja rauhan ajalle.
Sellainen uskonnollisten ja poliittisten johtajien ekumeeninen kumppanuus on olennaista Antikristuksen nousulle.
”Kristillinen psykologia” on [myös] näytellyt tärkeää ja tunnustamatonta roolia näyttämön pystyttämisessä sellaiselle yhteydelle. Se edustaa äärimmäistä ekumeniaa, jossa kristityt liittyvät, ei vain toisten uskontojen, vaan myös ateistien ja humanistien kanssa. Kristuksesta tulee Freud'in, Jung'in, Rogers'in, Maslow'n ja koko joukon muita antikristittyjä, kumppani, joiden teoriat antavat sen osan ”Jumalan totuudesta”, joka ilmeisesti oli jäänyt pois Raamatusta johtuen Pyhän Hengen huolimattomuudesta. Psykologia antaa yhteisen kielen kristittyjen ja humanistien väliselle ”hengelliselle vuoropuhelulle”, joka johtaa uuteen ekumeeniseen molemminpuoliseen ”ymmärrykseen”.
Psykologian väärä idea, että meidän täytyy aina olla ”positiivisia” eikä koskaan arvostella ketään, edistää hienovaraisesti sitä harhaa, että kaikki uskonnot ovat yhtä päteviä. Sellainen väärä kristinusko ei enää pidä totuutta tärkeänä ja siten kaikkien uskontojen kannattajat voivat hyväksyä sen muuttamatta omia uskomuksiaan. Se laskee täydellisen perustuksen Antikristuksen nousulle.
Eräs tunnettu järjestö, joka edistää tuota samaa evankeliumia, täytyy sen tärkeyden vuoksi mainita. Vapaamuurarius edistää salaisesti ekumeniaa ja valmistaa hiljaisesti jäseniään hyväksymään uuden maailman järjestyksen ja olemaan sen osa. Se, mikä tekee muurariudesta niin vaikutusvaltaisen, on se tosiasia, että niin monet sen miljoonista jäsenistä ovat johtavissa asemissa kaikkialla maailmassa. Omassa maassamme on lähes aina merkittävä osa muurareista Valkoisen Talon henkilökunnassa ja hallituksessa, senaatissa, kongressissa, korkeimmassa oikeudessa ja Pentagonissa, kuten myös liike-elämän ylimmässä johdossa.
Vapaamuurarillinen auktoriteetti, Carl H. Claudy, kerskailee muurariuden suvaitsevaisuudella kaikkia uskontoja kohtaan: ”Muurarius ei määrittele mitään jonkin uskontunnustuksen Jumalaa; se vaatii pelkästään, että uskot johonkin jumaluuteen, annat sille haluamasi nimen . . . mikä tahansa jumala käy.” Albert Pike, entinen yleisen vapaamuurariuden korkein paavi, riemuitsee samoin:
Vapaamuurarius [on se uskonto], jonka alttarien ympärillä kristityt, heprealaiset, muslimit, hindut, Konfutsen ja Zoroasterin kannattajat voivat kokoontua veljinä ja yhdistyä rukouksessa. . . .Niinpä paavin ekumeeninen rukouskokous Assisi'ssa vain toisti julkisesti, mitä vapaamuurarius on harjoittanut salaa vuosisatojen ajan. Se tosiasia on äärimmäisen merkittävä, jos todella olemme tulleet (kuten todisteet näyttävät osoittavan) aikaan historiassa, jolloin Rooman valtakunta elpyy pystyttäen näyttämön uudelle maailman järjestykselle, jota seuraa kaikille sopiva uusi maailmanuskonto. Vapaamuurarius on selvästi valmistanut monia niistä, jotka nykyisin ovat maailman johtajia, näyttelemään avainroolia näissä tapahtumissa, koska he ovat jo salaa harjoittaneet sellaista, mikä maailman eräänä päivänä täytyy hyväksyä avoimesti. Ajattele seuraavaa rukousta 31. asteen skotlantilaisen riitin avajaisseremonioissa:
Kuule meitä myöntyväisesti, oi ääretön Jumaluus. . . .Virratkoon muurarillisen valon suuri tulva ikuisena virtana yli koko maailman ja tehköön muurariudesta koko ihmiskunnan uskontunnustuksen.Siitä tosiasiasta huolimatta, että on kiistämättä antikristillinen uskonnollinen kultti, vapaamuurariudella on jäsentensä joukossa monia, jotka sanovat olevansa kristittyjä. Heidän vaikutuksensa seurakunnan johtajina vaikuttaa siihen tosiasiaan, että valtavirran kirkkokunnissa Kristuksen ainutlaatuisuus kielletään lisääntyvässä määrin. Alkuvuodesta 1990 Michigan'in episkopaalinen hiippakunta vuosikokouksessaan kieltäytyi äänestämästä päätöksestä, että ”Jeesus on Kristus, 'ainoa nimi annettu taivaan alla, jonka kautta voimme pelastua'.” Päätöstä, joka vain lainasi Raamattua, sanottiin ”jakavaksi ja alentavaksi niitä kohtaan, joiden usko Jumalaan ei ole yhtä vahva kuin meidän, vaikka onkin eri tavalla määritelty”. Äänestettiin ja hyväksyttiin korvaava päätös, joka sitoi episkopaalit julistamaan ”Hyvää Uutista”, jonka jokainen uskonto saattoi vahvistaa, eikä sillä siten ollut pelastavaa arvoa.
Katso, ekumeenisen luopioseurakunnan, Antikristuksen morsiamen, esiintuleminen! ”Positiivinen kristinusko” on ristin vihollinen. Totuus loukkaa niitä, jotka eivät tahdo kuulla sitä.
Silti puhe jostakin vähäisemmästä on leikkimistä sielujen ikuisella kohtalolla. Ekumenian lupaus ”yhteydestä” on houkutteleva, mutta se kieltää Kristuksen ja tasoittaa tietä Antikristukselle ja hänen uudelle maailmanuskonnolleen. Se on yhdistyminen, joka lopulta johtaa tuhoon.
Ei ole mitään keinoa pysäyttää räjähdysmäisesti kasvavaa ekumeenista liikettä kaikkien uskontojen hyväksymisineen. Amerikan eniten kunnioitettu kristillinen psykologi [tri. James Dobson] puhuu innostuneesti ”suurenmoisesta toveruudesta käytännössä kaikkien uskonnollisten ryhmien korkeimpien johtajien välillä Yhdysvalloissa”. Kristittyjen teologien ryhmä on vaatinut ”luopumista väitteestä Kristuksen ja kristinuskon ylemmyydestä ja lopullisuudesta kohti muiden teiden riippumattoman kelvollisuuden tunnustamista”. He oikeuttavat sellaisen harhaopin sanomalla, että ”taloudellinen, poliittinen ja varsinkin ydinvoiman vapauttaminen on liian iso tehtävä jokaiselle valtiolle tai kulttuurille tai uskonnolle”.
Onko pelkkää sattumaa, että sekä uskonnollinen, että poliittinen yhteys ovat tulossa yhteen tällä hetkellä? Aika on kypsä. Jopa Irakin alaston aggressio Kuwaitin valtauksessa elokuussa 1990 tuli pohjaksi uuden toivon antamiselle maailmalle sotilaallisten konfliktien lopusta. Kuten Marlin Fitzwater, Valkoisen Talon puhemies, julisti: ”Sodan prosessi on takomassa uuden suunnitelman maailmanrauhasta.”
Ennennäkemätön YK:n jäsenten (mukaan lukien monet arabimaat) solidaarisuus seisoa yhdessä Saddam Hussein'in aggressiota vastaan on nostanut optimistisen toivon, että vihdoinkin YK on täyttämässä tarkoituksensa. Rauhan säilyttäminen maailmassa näyttää äkkiä olevan elinkelpoinen mahdollisuus saaden poliittiset johtajat liittymään uskonnollisen maailman kutsuun ”uudesta maailman järjestyksestä”. Kun siitä oli keskusteltu yksityisesti presidentti Bush'in ja hänen avustajiensa välillä, teema ”uudesta maailman järjestyksestä” alkoi ensi kerran tulla ulos avoimesti. Juuri ennen lähtöään Helsingistä, Suomesta, syyskuun 1990 alussa keskustelemaan Persianlahden kriisistä huippukokouksessaan Neuvostoliiton presidentti Gorbatshovin kanssa, Bush ilmaisi toiveen, että ”perustus uudelle maailman järjestykselle laskettaisiin Helsingissä” ja että se vahvistettaisiin YK:n alaisuudessa. Uutiskonferenssissa Gorbatshovin kanssa heidän historiallisen tapaamisensa jälkeen presidentti Bush julisti optimistisesti:
Jos maailman valtiot toimivat yhdessä jatkossakin, kuten ovat toimineet, niin me asetamme paikoilleen kulmakiven kansainväliselle järjestykselle, rauhallisemmalle kuin mikään, mitä olemme tunteneet.Tarjoten tuota samaa teemaa kokouksen jälkeen ulkoministeri James Baker julisti kansallisesti televisioidussa ohjelmassa, Face The Nation, syyskuun 10. päivänä 1990: ”Olemme uuden maailman järjestyksen muodostumisen kynnyksellä.” Menneisyydessä sellainen puhe olisi hylätty utopistisena hölynpölynä, mutta nyt media otti sen vakavasti. Time-lehti kirjoitti, että ”Bush'in hallinto haluaisi tehdä YK:sta kulmakiven suunnitelmalleen rakentaa uusi maailmanjärjestys.” Newsweek-lehti kirjoitti: ”Kun George Bush kalasti, golfasi ja pohti kylmän sodan jälkeistä maailmaa Maine'ssa viime kuussa, hänen avustajansa sanoivat hänen alkaneen kuvitella uutta järjestystä.” Sanomalehdissä kaikkialla maassa oli sellaisia otsikoita kuin: ”Presidentti tervehtii 'uutta maailman järjestystä'” ja lainasivat vanhempaa Valkoisen Talon virkamiestä, joka (viitaten Bush'in ja Gorbatshov'in kokoukseen) julisti: ”Minä luulen, että on . . . hyvin toivorikas merkki, että olemme astumassa uuteen maailman järjestykseen, jossa Itä/Länsi ja USA/Neuvostoliitto -kilpailu ei ole vallitseva.”
Puheessaan YK:lle syyskuun 25. päivänä 1990 Neuvostoliiton ulkoministeri Eduard Shevardnadze tuomitsi Saddam Hussein'in toimet ”uhkana uudelle maailmanjärjestykselle”. On mielenkiintoista, että Mihail Gorbatshov oli ensimmäinen maailman johtaja, joka julkisesti tuli ulos puheella ”uudesta maailman järjestyksestä” ja hän teki sen lähes kaksi vuotta, ennenkuin George Bush sai näystä kiinni. Historiallisessa puheessaan YK:lle joulukuun 7. päivänä 1988 Neuvostoliiton presidentti esitti tämän dogmaattisen ja jopa profeetallisen lausunnon:
Enempi globaali edistys on nyt mahdollista vain yleisen yksimielisyyden etsimisen kautta liikkeessä kohti uutta maailman järjestystä.Tämän idean uskottavuutta ei enää voida kyseenalaistaa. Se uusi maailman järjestys on kuitenkin oleva Antikristuksen hallitsema. Uskonnollinen valmistautuminen hänen valtaannousulleen on yhtä olennainen kuin poliittinenkin. Molemmat ovat hyvässä vauhdissa. Prosessin loppuunsaattamiseksi puuttuu yksi ainesosa, jonka Jumala itse tulee toimittamaan.
(Full text and notes are in the book. See resource pages to order.)
